Luin juuri Sofi Oksasen kirjan Baby Jane ja sain siitä kimmokkeen blogille, jossa yritän hahmottaa omia tuntemuksiani. Jonkinlaista virtuaalista terapiaa siis.
Masentuneena tekosyiden keksiminen on aivan liian helppoa. Kun mukaan lisätään paniikkihäiriö, on ihme, että yleensäkin pääsen vielä (useimmiten) ulko-ovesta ulos.
Muutama vuosi sitten asiat menivätkin niin, etten juuri liikkunut ihmisten ilmoilla. Ei sillä, että niitä ihmisiä olisi liikaa ollutkaan, siinä vaiheessa tuttavapiirissäni suurimmalla osalla oli erinäisiä (osin samankaltaisia) ongelmia, eikä kukaan tosiaankaan tullut minua kotoa hakemaan. Jos kävin kavereilla, kuljin aina samaa tuttua reittiä pitkin. Sellaista, jonka varrella ei liikkuisi niin paljoa ihmisiä. Julkisia kulkivälineitä en käyttänyt, ellei ollut aivan pakko.
Läheiseni kävi usein kaupassa, kun en välillä siihen kyennyt. Hän ei tietenkään ymmärtänyt, miksi en muka voinut, vaan suhtautui lähinnä ärsyyntyneesti. En edes mennyt omaan pihaani, sillä rivitalossa asuessamme naapureiden läsnäolo (tai yleisemmin kenen tahansa) oli liian ahdistavaa, jotta olisin kyennyt nauttimaan auringosta, tai edes leikkaamaan nurmikon. Piha oli liian avoin ja koin kokoajan vainoharhaisia ajatuksia, että joku tuijottaa kuitenkin. Tuntui, että minulla ei ollut oikeutta istua ulkona kauniina kesäpäivänä lukemassa romaania. Tunsin itseni huonommaksi. Jopa roskien vieminen oli haastava tehtävä, vaikka roskakatos oli ehkä 20 metrin päässä ulko-ovestamme. Siinäkin oli aina riskinä se, että joku tulee vastaan. Joku puolituttu naapuri, jota olisi pakko tervehtiä vaivautuneesti.
Suunnittelin kaikenlaiset menot tarkasti etukäteen, ellen ollut liikkeellä ystävän kanssa. Suurin ahdistus iski, jos unohdin jotain ja minun piti muuttaa suunnitelmiani liian nopeasti. Kaikenlaiset yllättävät tapahtumat aiheuttivat yleensä hengenahdistusta ja valtavaa stressiä. Välillä selviydyin helpommin suuressa ruokakaupassa, kuin aivan pienessä. Pikkuliikkeissä seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja ihmiset tuijottivat. Myymälävaras, myymälävaras. En pukeudu valtavirran tapaan, joten herätin aina muutenkin huomiota, vaikka en olisi sitä todellakaan aina kaivannut. Ostosten jälkeinen kassajono ja maksaminen olivat ostosreissun rankin osa. Oliko minulla mukana tarpeeksi rahaa / luottokortti? Onko tilillä rahaa? Ehdinkö jo hukata rahani jonnekin? Purinko ostokseni tarpeeksi nopeasti, etteivät muut jonossa olevat ärsyynny? Kaikenlaisia sekavia ajatuksia, samalla yritin pitää hengitykseni tasaisena ja olla hikoilematta liikaa. Korttimaksamisessa kynnyksenä oli kortin ojentaminen ja allekirjoitus, käteni tärisivät niin, että sen varmasti huomasi jokainen. Pudotin usein kolikoita lattialle, eikä tämäkään vaihtoehto ollut sen parempi. Tuntui, että joka paikka olisi huutanut ivallisesti:"Olet tyhmä. Huonompi kuin muut. Et osaa kuitenkaan." Huutanutkin kyllä oli, ihan oikeasti. Ollessani koulussa tyhmyyttäni päiviteltiin vitsien muodossa lähes päivittäin, eikä kukaan tietenkään tajunnut, että kaikki johtui ujoudesta ja stressistä. En osannut sanoa mitään oikein, en tajunnut mitä minulle sanottiin, koska keskityin liikaa siihen, että yritin olla normaalisti. Siksi hukutinkin kaikki ongelmani kaljaan, joka oli helppo tapa olla sosiaalinen ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa en saanut edes nukuttua yöllä, ellen ollut tarpeeksi kännissä. Opiskelijahuoneessani ainoa seuralainen oli ikkunasta paistava katuvalo ja ajankuluna tupakka ja viina. Itsetuhoisia ajatuksia, jotka johtivat itsemurhatasolle, siinä onnistumatta. Onneksi pääsin siitä kaikesta pois.
Jossain vaiheessa tajusin, että vaihtoehtona olisi joko se, että kirjaimellisesti hankkisin elämän tai sitten lääkkeet. Päätin kokeilla ensimmäistä, sillä tunsin että en aivan vielä ollut täysin menetetty tapaus. Tiedän, että jos menisin terapiaan, saisin lääkkeiden ja loputtoman terapian lisäksi sairaseläkkeen helposti. Tiedän "vähemmän" hulluja, joiden ei edes tarvitse yrittää tehdä töitä enää koskaan. Melkein kaksikymmentä vuotta asioita märehtineenä terapia voisi tietenkin olla se vaihtoehto, jota suosittelisin itsellenikin, mutta jotenkin en vain usko siihen. Veisivätkö lääkkeet pois ne mahtavat kaudet, jolloin tunnen, että minulla on energiaa vaikka mihin ja oikeasti saan asioita aikaan, tappaisivat luovuuden? Tekisivätkö ne minusta siis normaalimman? Mikä on normaali? En ole nyt saanut moneen viikkoon nukuttua kunnolla, koska kaikenlaiset asiat ovat taas alkaneet pyöriä päässä. Tuntuu, että en pysty keskittymään opiskeluun niin hyvin kuin pitäisi. Silti en ole uupunut fyysisesti, sillä liikuntaharrastukseni auttaa jaksamaan. Meni juuri viikko, etten päässyt kouluun, koska en vain pystynyt kohtaamaan ihmisiä, mutta nyt loman ja parin päivän totuttelun jälkeen menen sinne taas ihan mielelläni. Tänään yksi samassa ryhmässä ollut tyttö jopa jutteli minulle ihan spontaanisti ja onnistuin olemaan lähes luonteva vastatessani takaisin. Se piristi.
Ihmissuhteeni eivät tosiaan ole ongelmattomia. Niin kauan kaikki on hyvin, kun en kovin hyvin tunne ketään, mutta siinä vaiheessa kun edetään pelkistä moikkaustuttavuuksista kahvituttuihin ja varsinkin kyläilytuttavuuksiin, jokin lukko menee päälle. En pysty luottamaan kehenkään ja välillä olenkin todella etäinen, sillä en halua päästää ketään liian lähelle. Silloin kun ei tunnu sosiaaliselta, voin laittaa puhelimen äänettömälle ja olla pois Facebookista, tai mitä sitä ihmiset nyt nykyään tekevätkään sen sijaan, että oikeasti tapaisivat toisiaan. Silloin en todellakaan kaipaa ketään, haluan vain olla rauhassa omassa kodissani ja kerätä voimia seuraavaan kohtaamiseeni Yhteiskunnan kanssa. En siis ystävä hyvä haudo itsemurhaa, vaikka minusta ei viikkoon kuulukaan mitään. Koti on minulle nyt "aikuisena" ensimmäistä kertaa turvallinen paikka ja sellaisena sen haluankin pitää. En halua mitään negatiivista tapahtuvat siellä, sillä minne sitten menisin piiloon pahaa maailmaa?
Masentuneena tekosyiden keksiminen on aivan liian helppoa. Kun mukaan lisätään paniikkihäiriö, on ihme, että yleensäkin pääsen vielä (useimmiten) ulko-ovesta ulos.
Muutama vuosi sitten asiat menivätkin niin, etten juuri liikkunut ihmisten ilmoilla. Ei sillä, että niitä ihmisiä olisi liikaa ollutkaan, siinä vaiheessa tuttavapiirissäni suurimmalla osalla oli erinäisiä (osin samankaltaisia) ongelmia, eikä kukaan tosiaankaan tullut minua kotoa hakemaan. Jos kävin kavereilla, kuljin aina samaa tuttua reittiä pitkin. Sellaista, jonka varrella ei liikkuisi niin paljoa ihmisiä. Julkisia kulkivälineitä en käyttänyt, ellei ollut aivan pakko.
Läheiseni kävi usein kaupassa, kun en välillä siihen kyennyt. Hän ei tietenkään ymmärtänyt, miksi en muka voinut, vaan suhtautui lähinnä ärsyyntyneesti. En edes mennyt omaan pihaani, sillä rivitalossa asuessamme naapureiden läsnäolo (tai yleisemmin kenen tahansa) oli liian ahdistavaa, jotta olisin kyennyt nauttimaan auringosta, tai edes leikkaamaan nurmikon. Piha oli liian avoin ja koin kokoajan vainoharhaisia ajatuksia, että joku tuijottaa kuitenkin. Tuntui, että minulla ei ollut oikeutta istua ulkona kauniina kesäpäivänä lukemassa romaania. Tunsin itseni huonommaksi. Jopa roskien vieminen oli haastava tehtävä, vaikka roskakatos oli ehkä 20 metrin päässä ulko-ovestamme. Siinäkin oli aina riskinä se, että joku tulee vastaan. Joku puolituttu naapuri, jota olisi pakko tervehtiä vaivautuneesti.
Suunnittelin kaikenlaiset menot tarkasti etukäteen, ellen ollut liikkeellä ystävän kanssa. Suurin ahdistus iski, jos unohdin jotain ja minun piti muuttaa suunnitelmiani liian nopeasti. Kaikenlaiset yllättävät tapahtumat aiheuttivat yleensä hengenahdistusta ja valtavaa stressiä. Välillä selviydyin helpommin suuressa ruokakaupassa, kuin aivan pienessä. Pikkuliikkeissä seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja ihmiset tuijottivat. Myymälävaras, myymälävaras. En pukeudu valtavirran tapaan, joten herätin aina muutenkin huomiota, vaikka en olisi sitä todellakaan aina kaivannut. Ostosten jälkeinen kassajono ja maksaminen olivat ostosreissun rankin osa. Oliko minulla mukana tarpeeksi rahaa / luottokortti? Onko tilillä rahaa? Ehdinkö jo hukata rahani jonnekin? Purinko ostokseni tarpeeksi nopeasti, etteivät muut jonossa olevat ärsyynny? Kaikenlaisia sekavia ajatuksia, samalla yritin pitää hengitykseni tasaisena ja olla hikoilematta liikaa. Korttimaksamisessa kynnyksenä oli kortin ojentaminen ja allekirjoitus, käteni tärisivät niin, että sen varmasti huomasi jokainen. Pudotin usein kolikoita lattialle, eikä tämäkään vaihtoehto ollut sen parempi. Tuntui, että joka paikka olisi huutanut ivallisesti:"Olet tyhmä. Huonompi kuin muut. Et osaa kuitenkaan." Huutanutkin kyllä oli, ihan oikeasti. Ollessani koulussa tyhmyyttäni päiviteltiin vitsien muodossa lähes päivittäin, eikä kukaan tietenkään tajunnut, että kaikki johtui ujoudesta ja stressistä. En osannut sanoa mitään oikein, en tajunnut mitä minulle sanottiin, koska keskityin liikaa siihen, että yritin olla normaalisti. Siksi hukutinkin kaikki ongelmani kaljaan, joka oli helppo tapa olla sosiaalinen ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa en saanut edes nukuttua yöllä, ellen ollut tarpeeksi kännissä. Opiskelijahuoneessani ainoa seuralainen oli ikkunasta paistava katuvalo ja ajankuluna tupakka ja viina. Itsetuhoisia ajatuksia, jotka johtivat itsemurhatasolle, siinä onnistumatta. Onneksi pääsin siitä kaikesta pois.
Jossain vaiheessa tajusin, että vaihtoehtona olisi joko se, että kirjaimellisesti hankkisin elämän tai sitten lääkkeet. Päätin kokeilla ensimmäistä, sillä tunsin että en aivan vielä ollut täysin menetetty tapaus. Tiedän, että jos menisin terapiaan, saisin lääkkeiden ja loputtoman terapian lisäksi sairaseläkkeen helposti. Tiedän "vähemmän" hulluja, joiden ei edes tarvitse yrittää tehdä töitä enää koskaan. Melkein kaksikymmentä vuotta asioita märehtineenä terapia voisi tietenkin olla se vaihtoehto, jota suosittelisin itsellenikin, mutta jotenkin en vain usko siihen. Veisivätkö lääkkeet pois ne mahtavat kaudet, jolloin tunnen, että minulla on energiaa vaikka mihin ja oikeasti saan asioita aikaan, tappaisivat luovuuden? Tekisivätkö ne minusta siis normaalimman? Mikä on normaali? En ole nyt saanut moneen viikkoon nukuttua kunnolla, koska kaikenlaiset asiat ovat taas alkaneet pyöriä päässä. Tuntuu, että en pysty keskittymään opiskeluun niin hyvin kuin pitäisi. Silti en ole uupunut fyysisesti, sillä liikuntaharrastukseni auttaa jaksamaan. Meni juuri viikko, etten päässyt kouluun, koska en vain pystynyt kohtaamaan ihmisiä, mutta nyt loman ja parin päivän totuttelun jälkeen menen sinne taas ihan mielelläni. Tänään yksi samassa ryhmässä ollut tyttö jopa jutteli minulle ihan spontaanisti ja onnistuin olemaan lähes luonteva vastatessani takaisin. Se piristi.
Ihmissuhteeni eivät tosiaan ole ongelmattomia. Niin kauan kaikki on hyvin, kun en kovin hyvin tunne ketään, mutta siinä vaiheessa kun edetään pelkistä moikkaustuttavuuksista kahvituttuihin ja varsinkin kyläilytuttavuuksiin, jokin lukko menee päälle. En pysty luottamaan kehenkään ja välillä olenkin todella etäinen, sillä en halua päästää ketään liian lähelle. Silloin kun ei tunnu sosiaaliselta, voin laittaa puhelimen äänettömälle ja olla pois Facebookista, tai mitä sitä ihmiset nyt nykyään tekevätkään sen sijaan, että oikeasti tapaisivat toisiaan. Silloin en todellakaan kaipaa ketään, haluan vain olla rauhassa omassa kodissani ja kerätä voimia seuraavaan kohtaamiseeni Yhteiskunnan kanssa. En siis ystävä hyvä haudo itsemurhaa, vaikka minusta ei viikkoon kuulukaan mitään. Koti on minulle nyt "aikuisena" ensimmäistä kertaa turvallinen paikka ja sellaisena sen haluankin pitää. En halua mitään negatiivista tapahtuvat siellä, sillä minne sitten menisin piiloon pahaa maailmaa?
Kommentit